Minulla ei ole koskaan ollut varsinaisia idoleita. Sellaisia perusidoleita, julkkiksia tai suuria taiteilijoita. Ihannoin tuttaviani; loistavia, luovia ja kauniita persoonia.
Ehkä se johtuu siitä, että kaukaisen taiteilijan työtä ja neroutta on hankala hahmottaa. Dali oli nero ja Picasso oli nero, mutta en tunne heitä enkä tiedä mistä he ovat lähtöisin. Sen sijaan naapurinpoika, joka kirjoittaa tai piirtää nerokkaasti, aiheuttaa huomattavasti voimakkaamman ihailureaktion. Tuo voisin olla minä?
Taideteoksia nähdessäni ihailen niitä. Rakastan kauniita kappaleita. En silti ole usein juurikaan kiinnostunut niiden tekijästä. En tiedä bändien jäsenten nimiä enkä kirjailijoiden henkilöhistoriaa. Mitä väliä sillä edes on? Taide on minulle jotain niin välitöntä ja pelkkä tunne-elämys, etten oikeastaan tee mitään sillä tiedolla, millainen taiteentekijä on eläessään ollut.

Mihin tämä maailma hävisi?

http://www.socialbranding.org/sb/images/stories/facial.jpg

Regina Linnanheimo

Onko nykyään enää suuria tarinoita tai ihmisiä, joiden nimi on Regina Linnanheimo? Julkisuus ja ihmisyys ylipäätäänkin on muuttunut tylsäksi ja mielikuvituksettomaksi liian informaation takia. Mystisyys, tuo inspiroiva voimavara, on riisuttu pois. Kliseisesti ja Seiska-tyyliin voisin sanoa:
" Nainen on haluttavampi alusvaatteisillaan, kuin alasti."

En edes tarkalleen tiedä kuka Regina Linnanheimo on. Joku näyttelijä ilmeisesti. Tärkeää onkin se, että tiedän hänen nimensä ja hänen olleen legendaarinen hahmo, josta huhuttiin pitkään vielä hänen uransa päätyttyäänkin.
Kuka on nykypäivän legendaarinen hahmo, joka muistetaan vuosikymmenten päästä? Johnny Depp varmaan, mutta hänelläkään ei ole mystisyyttä jaella.

Pelkään mielikuvituksen katoa. Minusta on hirveää tarkistaa Wikipediasta tahi Googlesta. Kohta kiellän kuvittelun itseltäni, sillä voisin aina tarkistaa faktatiedon ollen näin tehokas ja tietoinen.

Rehellinen kirjoittaminen on perin vaikeaa. Ensin pitäisi olla rehellinen itselleen, joka on silkkaa helvettiä. Itselleen rehellinen ihminen tietää heikkoutensa ja vahvuutensa, mutta se ei ehkä ole minulle vaikeaa. Sen sijaan tunne-elämän asiat, kuten milloin olen epäystävällinen, milloin olen rakastunut, entä saanko tuntea jotain, vai onko se normien vastaista? Hirveää. Kuinka koskaan voin olla niin rehellinen itselleni, etten peilaa itseäni juurikaan länsimaisiin paskanormeihin? Ehkä näin kausittain käykin, mutta taas palaan vanhaan.

Mikäli joku päivä saavuttaisin hyvän itserehellisyyden, kohtaisin heti seuraavan haasteen. Pitäisi olla vielä rehellinen muille. En usko, että se on yhtä vaikeaa, kuin rehellisyys itselleen, mutta haastavaa se silti on. Pitäisikö minun näyttää todelliset tunteeni? Mitä ihmiset ajattelevat minusta? Onko tämä normaalia? Meneekö minulta työpaikka? Ei helvetti, kirjoittaminen on aivan hirveää.

Toisaalta, se myös peilaa ihmistä. Joidenkin ihmisten kirjoituksista paistaa läpi itsetuntemuksen puute tai silkka valehtelu ja se on minusta lähes surullista. En väitä, ettei kukaan saisi kirjoittaa fiktiota, mutta kun ihmiset kertovat falskisti tunteista, joita eivät ymmärrä ja kertaavat kokemuksia, joista heillä ei ole aavistustakaan, kokee lukija ikäviä tuntemuksia, vaikkei olisi itsekään syvästi tietoinen näistä koettelemuksista.


Olen nyt rehellinen itselleni. Kirjoittaminen on vaikeaa, sillä en tällä hetkellä syystä tai toisesta tunnusta kaikkia tosiasioita itselleni. Kirjoittaminen on vaikeaa, sillä rikon yleispäteviä normeja mennen tullen. Kirjoittaminen on vaikeaa, koska epäilen itseäni, motiivejani ja psyykettäni, enkä myöskään halua epäonnistua.

Runoja, joitakuita

Kolme tällaista ikivanhaa tuokiokuvaa rakkaustunteista.



Masokisti

Katoa kauttani
mieheni, naiseni
syliini uppoa, itsesi armahda
anna, poistan tuskasi
itke minun sieluuni
hukuta itsesi
minä käyn haudaksi





Omistat minut

Maistan suolan suultasi.
Verta
huulesi ovat rikki kun
väkivalloin painat ne omiani vasten.
Raiskaat minua pelkällä olemassaolollasi,
tiedän, että hetket piinaavat öitäni
muistojani
vielä elämänkin päästä





Suutelin vääriä sormia

Taisin katsoa väärään suuntaan,
kun valkoiset kädet kuristuivat kaulalleni.
Olen tyyni, sillä tätä olen odottanut

Greta Iloinen haluaa jakaa itseään myös henkisellä tasolla.

Oli hyvin mielenkiintoinen hetki, kun istuimme Herran X:n kanssa sängyllä juttelemassa syvällisiä henkisiä asioitamme. Jumalattomassa humalassa tietysti. Tietysti olin nähnyt koko illan ja jo aikaisemmin, että hän jollain tavalla jumaloi minua. Eikö sen aina nää? Ihastumista on täysin mahdotonta peittää, jostain eleiden pienistä asioista sen kai aina näkee. Mistä sen muuten näkee? Ehkä sen vain alitajuisesti aavistaa ja pikkuhiljaa tiedostamaton muuttuu tietoiseksi tietämiseksi.

Minulla on mystinen pakkomielle hurmata tällaiset yksilöt. Jos näen, että joku voisi minuun rakastua tai vain yksinkertaisesti arvaan sen, alan luonnostani flirttailla. Sitä jatkuu luonnollisesti niin kauan, kunnes..

Istun X:n kanssa sängyn reunalla. Hän on ollut kaverini jo pitkään ja luontevasti puhumme hänen elämästään, omasta elämästäni ja meidän molempien sekavuuksista elämämme suhteen. Olen sata prosenttisen varma, että hän vielä suutelee minua, mutta se ei tunnu minusta mitenkää huonolta ajatukselta. Ja kas, kohta tunnen jo hänen huulensa omillani. Minusta se on vain hauskaa. Kiihkeän suuteluvälikohtauksen jälkeen ilmoitan poistuvani ja lähden kotiin.
Seuraavana päivänä X soittaa. Hän pyytelee anteeksi ja sanoo, ettei tiedä mitä ajatella suhteestamme enää. Hän on kuulemma jo puoli vuotta tietänyt, että meillä on tunteita toisiamme kohtaan ja kysyy minulta, mitä meidän pitäisi tehdä.
Voi helvetti.
Ei minulla ole tunteita häntä kohtaan, hänhän on vain ystäväni. En ymmärrä miksi meidän pitäisi tehdä mitään, sehän oli vain suutelua, se ei muuttanut suhdettamme miksikään. Enhän minä ole suinkaan rakastunut kaikkiin joihin tunnen jonkunlaista vetoa, vaikka olenkin nainen? Vastaan hänelle pidättyväisesti, enkä kestä hänen hempeilevää ilmettään jatkossa. Hänelle suhteemme muuttui täysin, minulle ei ollenkaan.

Miksi minulle aina käy näin?